• Jenni Janakka

Olenko riittävän maskuliininen?

Kun käydään keskusteluja vallasta ja siitä kuka pääsee ääneen, tulee samassa yhteydessä yleensä vastaan lausen "tunnista oma etuoikeutesi". Monesti tämä esitetään valkoiselle heteromiehelle, mutta minä pysähdyin myös miettimään omaa olemustani.


Tulen tässä kirjoituksessa käsittelemään etuoikeuksia akselilla feminiininen-maskuliininen, mutta haluan todeta tähän, että etnisesti olen myös erittäin etuoikeutetussa asemassa. Ihoni on länsimaalaisten kauneusihanteiden eliittiä, se on kuulaan vaalea, joka vielä päivettyy helposti.


Olen hiljattain havahtunut miettimään, että olenko minä juuri riittävän maskuliininen ollakseni uskottava. Työelämässä menestymiseen vaadittavat piirteet mielletään perinteisesti maskuliinisiksi. Kulttuurimme tunnistaa herkemmin tiedon sijaitsevan miehen kehossa. Tästä on tehty tutkimuksia mm. siten että tietoa ja osaamista vaativassa kokeessa ihmiset saivat valita itselleen joukkuetoverit ja (ei kenenkään yllätykseksi) vähän harmaata ohimoilla kantavia mieshenkilöitä suosittiin. Vähiten valittiin feminiinisiä, siroja naisia. Ja näin tekivät siis sekä miehet että naiset.


Mietin, olenko minä juuri riittävän maskuliininen? Minulla on selkeä kantava ääni. Minulla on leveät hartiat ja vahva fyysinen olemus. Olen sopivan pituinen. Minussa on luontaisesti vahvaa läsnäoloa. Mietin siis onko minun naiseudessani juuri riittävästi maskuliinisia piirteitä, jotta minun puheeni sisältö on mahdollista oivaltaa kuuntelemisen arvoiseksi?


Itse huomasin omat ennakkoasenteeni näkökenttääni ilmestyessä ruutuni välityksellä Anna Kendrick. Olin jo vaihtamassa kanavaa, koska ajattelin, ettei hänen haastattelu olisi kiinnostava. Kendrickin ilmestyessä, sekunnin sadasosassa minä muodosti itselleni mielipiteen, ettei tämä kiinnosta. Minä oletin oletin sirorakenteisen, sievän ja suloisen kauniin naisen olevan tylsä ja mitäänsanomaton. Onneksi, en kerennyt vaihtamaan kanavaa, ennen kuin Kendrick alkoi puhumaan! Sain itseni kiinni omista ennakkoasenteistani. Omista, epäreiluista ennakkoasenteistani. Kendrick oli hauska, älykäs ja nopea. Hävetti aivan vietävästi, ja hävettää edelleen. Niin pettynyt itseeni! Toisaalta, nyt osaan jo hieman iloita havainnostani, sillä huomaamattomanahan ennakkoasenteeni sais pesiä mielessäni ihan rauhassa.


Miten me arvotamme toisia ihmisiä? Miten me luomme käsityksiä siitä ketä kuunnella ja kenet voi sivuuttaa? Kuinka paljon kulttuuri ja yhteiskunnassa elävät käsitykset vaikuttavat niihin, miten me sekunnin sadasosassa luomme mielessämme käsityksiä, joiden varassa lähdemme tarkkailemaan toista ihmistä.


Minä olen ehkä naiseksi jykevän olemukseni takia etuoikeutetussa asemassa. Minua on helpompi ymmärtää lähteä kuuntelemaan, koska minussa on jotain miehisiä piirteitä. Etuoikeuden tunnistaminen on arvokas välinen kunnioitukseen. Minä tiedän, että minä saan tässä kohtaa etumatkaa. Se on minulle annettu ominaisuus, joka ei ole minun ansioni. Etuoikeuden tunnistaminen pistää ymmärtämään, että me emme ole samalla viivalla. Kannustan jokaista tarkastelemaan itseään ja omia mahdollisia etuoikeuksia. On helppo havaita ne ihmiset, joiden takaraivot nököttävät edessämme, mutta taaksepäin katsominen vaatii pysähtymistä ja kääntymistä. Ketkä tuijottavat minun takaraivoani?


Röyhkeyskouluissa minä en ole karsimassa kenestäkään pois heidän ominaisia piirteitä. Jotta naiset voisivat menestyä työelämässä, heidän ei tarvitse imitoida miehiä. Minä haluan jakaa röyhkeydeksi nimeämääni voimaa, joka hehkuu ja lämmittää sisältä päin. On röyhkeetä kyseenalaistaa totuttua ja olla pakottamatta itseään ahtaisiin muotteihin. On röyhkeetä katsoa toista ihmistä ilman kulttuurin antamia ennakkoasenteisia laseja.


Röyhkeyskoulu kiertue marraskuussa 2018.