Olen löytänyt itseni tämän vuoden aikana lukuisia kertoja tilanteesta, missä +50-vuotias on kertonut olevansa huolissaan omasta iästä ja sen vaikutuksesta työelämään. Kesäkuussa MeNaiset lehti julkaisi jutun Miksi ihmeessä viisikymppinen osaava nainen ei saa kutsua edes työhaastatteluun? Asiantuntija latoo pöytään karut faktat. Jutussa kerrottiin Twitterissä heränneestä keskustelusta, johon haettiin asiantuntijoiden näkemyksiä. MeNaiset -lehden juttu oli karua luettavaa, mikä osaltaan vahvistaa iäkkäämpien ihmisten huolen.
Olen itse vielä "katu-uskottavassa dynaamisessa iässä". 33-vuotias, mikä on aikas uskomattoman seksikäs ikä tämän päivän työelämää ajatellen (paitsi, että olen nainen ja pelottavasti vielä lapseton -mutta tämä asetelma on jo sitten oma aiheensa).
Olen huolissani yhteiskuntamme lisääntyneestä ajattelumallista, missä on jokseenkin unohtunut kokemuksen arvo. Tarkastelen seuraavaksi tätä ilmiötä näin kolmekymppisen ihmisen silmin. Mitä minä voin ymmärtää?
Jos jokin asia tehdään aina samalla tavalla siksi, koska aina on tehty niin, ei se välttämättä ole huono tapa.
Olemmeko tässä vimmaisessa halussamma keksiä uusia, parempia tapoja toimia ja tehdä sokaistuneet kokonaan sille mahdollisuudelle, että jotkut asiat on voitu tehdä ennen hyvin? Jos jokin asia tehdään aina samalla tavalla siksi, koska aina on tehty niin, ei se välttämättä ole huono tapa. Joskus se voi olla jopa se paras tapa!
Miten tämä sitten liittyy ikäsyrjintään? No. Meidän dynaamisten kolmekymppisten olisi hyvä välistä niellä ylpeytemme ja kuunnella myös ihmisiä, jolle on kertynyt kokemusta asioiden teosta. Ihan samalla tavalla kuin vanhempien tekijöiden on hyvä höristää korvia nuorempien ideoille.
Diversiteetti on lukuisissa tutkimuksissa todettu työyhteisöä hyödyttäväksi asiaksi. Milloin joku tutkimus on kertonut monimuotoisuuden lisäävän luovuttaa, ja milloin se on näkynyt yhtiöiden tuloksessa. Joku on joskus sanonut, että jos palaverissa jumittaa, se johtuu vain siitä, että huone on täynnä samalla tavalla ajattelevia.
"Organisaatioiden kohdalla monimuotoisuudella tarkoitetaan kaikkia niitä ominaisuuksia ja piirteitä, jotka erottavat ihmiset toisistaan. Erottavia tekijöitä ovat muun muassa ikä, sukupuoli, etninen tausta, uskonto, koulutus, siviilisääty, seksuaalinen suuntaus, asenteet ja arvot, persoonallisuus sekä poliittinen ja taloudellinen asema." - Wikipedia
Moninaisuuden tekijöistä halusin nostaa esille nyt tuon iän. Siksi, että olen törmännyt tähän ikää syrjivään kulttuuriin viime aikoina myös silloin, kun moninaisuuden muut tekijät kyllä muistetaan. Simppeli käytännön esimerkki työelämän kuvastosta.
Etsiessäni tähän blogikirjoitukseen sopivaa kuvaa käytin hakusanoja "work life" ja "diversity". Sain eteeni lukuisia kuvia, missä iloiset, eri näköiset nuoret aikuiset työskentelivät keskenään. Mikäli jossain kuvassa sattui esiintymään joku yli 40-vuotias, oli se harmaapäinen mies. Etenkin +50-vuotiaat naiset puuttuivat kuvastosta.
Mitä enemmän henkilöt katsoivat videoita, sitä varmemmiksi he tulivat omista kyvyistään suorittaa tarvittaessa tuo tehtävä.
Tähän asiaan liittyy mielestäni myös kulttuuri, missä päästään elämään ja kokemaan toisten ihmisten kautta asioita. Hidden Brain -podcastin jaksossa Close Enough: The Lure Of Living Through Others Shankar Vedantam avaa hyvin tätä ilmiötä. (Vahva suositus!)
Kun me katsomme YouTubesta ihmisiä hallitsemassa jotain taitoa, kertomassa siitä ja selittämässä, miten taito hankitaan, meidän aivomme saavat jo pelkästä katsomisesta kokemuksen siitä, että me olemme opetelleet kyseisen taidon. Sama ilmiö esiintyy, kun me katsomme reality-ohjelmia tai dokumentteja, missä kerrotaan ihmisten kohtaamasta haasteesta ja näytetään, miten niistä selvitään. Meidän aivomme saavat helpon nautinnon ja luulevat nyt hallitsevan kyseisen asian.
Kokkiohjelmien katsominen tuntitolkulla ja niiden kautta flambeerauksesta ja kandeerauksesta kuuleminen ei tee henkilöstä huippukokkia, sillä yhtälöstä puuttuu oleellinen käytännön kokemus ja harjoittelu. Eikä intohimioinen penkkiurheilija kykene taidokkaaseen urheilusuoritukseen, vaikka hän on lukuisia kertoja nähnyt, kuinka se tehdään.
Käyttäytymistieteiden professori Ed O’Brien päätti tutkia tätä "living vicariously" (toisten kautta eläminen/kokeminen) ilmiötä. Hän laittoi koehenkilö katsomaan lukuisia kertoja videota, missä näytettiin, miten tehdään pöytäliinatemppu. Se, missä pöydälle on katettu lautaset, lasit, aterimet ja kaikki, ja sitten pöytäliina kiskaistaan alta pois niin, että pöydällä olevat asiat jäävät paikoilleen.
YouTubesta löytyy lukuisia videoita, joissa osassa käydään askel askeleelta läpi, miten temppu tehdään. Temppu on äärimmäisen vaikea. O’Brien havaitsi kuitenkin, että koehenkilöt kokivat olevansa kykeneviä tekemään tempun, kun he olivat katsoneet videon lukuisia kertoja. He olivat sitä varmempia, mitä useammin he olivat katsoneet videon - tämä siis KERTAAKAAN EDES KOKEILEMATTA! Mitä enemmän henkilöt katsoivat videoita, sitä varmemmiksi he tulivat omista kyvyistään suorittaa tarvittaessa tuo tehtävä.
Miten tämä liittyy ikärasismiin? No. On ehkä jopa hieman söpöä, miten me YouTubesta, Instasta ja Netflixistä videoita tuijoittelevat nuoret aikuiset, välistä hairahdumme luulemaan, että se kaikki tapittamamme osaaminen olisi tarttunut meihin.
Se, että on nähnyt jokin asian tehtävän videolla lukuisia kertoja, ei tarkoita sitä, että kun itse pitäisi tiukassa paikassa suorittaa kyseinen tehtävä, niin se onnistuisi. Tämä saa meidät ylenkatsomaan vuosien aikana hankittua käytännön kokemusta. Sitä sellaista resurssia, minkä hankkiminen ei ole mitenkään some-seksikästä vaan se vaati vuosia käärittyjä hihoja.
On idioottimaista lähteä karsimaan työnhaussa ihmisiä, jotka ovat kerryttäneet käytännön kokemusta myös eiaa. (ennen Instagram-ajan alkua).
On kyse sitten minkä alan tahansa työyhteisöstä, olkoon julkisella puolella, järjestössä tai yksityisellä, moninaisuus on hyväksi. On idioottimaista lähteä karsimaan työnhaussa ihmisiä, jotka ovat kerryttäneet käytännön kokemusta myös eiaa. (ennen Instagram-ajan alkua).
Toki on mahdollista, että vuosien kokemus kangistaa ja se saattaa näkyä muutosvastarintaisuutena. Tai kun helvetin koneiden (mummini käyttämä ilmaisu kaikesta teknologiasta) kehitys on entisestään kiihtynyt, ja kaikesta tulee koko ajan uusia softia, äppejä, ohjelmia, päivityksiä ja järjestelmiä, voi ihmiset, jotka eivät ole syntyneet diginatiiveiksi olla hitaampia ottamaan haltuun nämä asiat. Ei se silti tarkoita, että he olisivat työyhteisölle hyödyttömiä.
Kaikenlaisia trendejä ja kotkotuksia tulee ja menee. Mitä kaltaiseni kolmekymppinen tarvitsee, on ihmisiä, joilla on antaa perspektiiviä. Minä omaa elämäni tragediaa onanoidessani saatan unohtaa vallan, että aiemminkin on selviydytty. Aiemminkin on kohdattu ongelmia ja tiukkoja tilanteita, ja silti niistä on selvitty. Aiemminkin on pohdittu, kokeiltu ja yritetty. Tunaroitu ja onnistuttu.
Samanlaisten ja samanmielisten ihmisten kanssa asioiden fiilistely on sangen mukavaa, kun kukaan ei ole sörkkimässä ja tökkimässä. On kivaa, kun ei tarvi ns. peruskeloja lähtee selventämään. Ja tämäkös se on vaarallista! Joukolla sokeena rotkoon. On rikkaus ja arvo, kun työyhteisössä on ihmisiä, jotka katsovat asioita eri kulmista ja lähtökohdista. Näin todennäköisempää, että joku havaitsee mahdollisen virheen.
Minusta on huolestuttavaa kuulla, miten +50-vuotiaat eivät meinaa työllistyä tai kuinka he kokevat muun työyhteisön kohtelevan heitä kuin riippakivinä. On idioottimaista olla hyödyntämättä sitä osaamista ja pätevyyttä, mitä +50-vuotiailla on!
Kuten siitä MeNaiset -lehden jutusta kävi ilmi, kyseessä on olemassa oleva ilmiö, joka on havaittu TE-palveluiden arjessa. Elämää esitellään ja tuotteita kehitellään liehitellen meitä kolmekybäsiä ja jopa nuorempia, siinä hötäkässä vääristyy käsityksemme siitä, kuka voi tehdä ja mitä. Kuka tietää ja kuka osaa.
Kun katsot alla olevaa kuvaa, minkä ikäiseksi ajattelet vasemmassa reunassa olevan henkilön? Mikäli ajattelet hänet alle 45-vuotiaaksi, niin miksi? Siksikö, että hän on osa työyhteisöä ja aktiivisena toimijana? Mikäli osaat nähdä hänet myös vanhempana, niin hyvä. Hemmetin hyvä!
