Tammikuun alussa BuzzFeedin toimittaja Anne Helen Petersen kirjoitti ansiokkaan kolumnin How Millennials Became The Burnout Generation. Luin itse sitä kamppaillessani oman burnarini (burnout eli työuupumus. "Pitkittyneen työstressin seurauksena kehittyvä häiriötila, jota luonnehtii uupumusasteinen väsymys, kyynistynyt asenne työtä kohtaan ja heikentynyt ammatillinen itsetunto." -Duodecim) kanssa ja tuntui helpottavalta tajuta, etten ole omien tuskien kanssa yksin. Mielestäni tuo Petersenin kirjoitus on niin täyttä asiaa ja moni asia pätee myös täällä meillä Suomessa, että halusin myös osaltani nostaa tuota ilmiötä esille.
Ensimmäisenä sanasta millenniaali tulee mieleen kermaperseinen älypuhelintaan tuijottava nasaalilla äänellä uutta street food ravintolaa hehkuttava laten imijä. Tämä mielikuva on erittäin vaarallinen ja harmillinen mm. siitä syystä, että se maalaa kuvan omahyväisistä laiskoista ihmisistä, joille ei tarvitse suuremmin sympatiaa osoittaa. Jutun lopussa myös toinen syy, miksi ikävä mielikuva.
Ketä milleniaalit sitten ovat, ja miksi meistä niin moni kamppailee oman jaksamisensa kanssa?
Milleniaalit eli y-sukupolvi on 1980-1995 syntyneet. Eli itse, ihminen vuosimallia 1986, kuulun tuohon jengiin. Meille työelämä on näyttäytynyt aina epävarmana ja horjuvana. Kun aloin yhtään mistään maailman menosta ymmärtämään yhtään mitään oli käynnissä 90-luvun lama. Puhuttiin roskapankeista, devalvoinnista, ruokajonoista ja kasvavista määristä ihmisiä, joille ei ole töitä. Meillä jäi ala-asteella uudet lyijykynät ja kumit antamatta, koska koululla ei ollut varaa sellaiseen tuhlaukseen, ja minä sisulla ajattelin, että ei hätää rakas koulu, kyllä minä pärjään.
Nousukausi kesti suunnilleen juuri sen ajan, mitä puberteetti. Hetken hormoonihöyryissä tuntui siltä, että maailmassa on mahdollista tehdä asioita. Vuonna 2008 iskettiin New Yorkin pörssistä turpaan koko maailman taloutta ja käynnistyi jälleen lama, jossa Suomi tarpoi kymmenen vuotta. Minä oli vuonna 2008 22-vuotias, toisin sanoen koko minun aikuisuuteni ajan ollaan eletty lamaa, taantumaa, tuskaa ja vääntöä. Minulle työelämään on aina liittynyt oleellisena osana pelko siitä, että ihmisen työpanosta ei yhtäkkiä enää tarvitakkaan. Kaikki loppuu.
Kauppalehti uutisoi keväällä 2016 Historiallinen käänne: Eläkeläisillä on enemmän rahaa kuin nuorilla aikuisilla. Jutussa kerrottiin, kuinka ensimmäistä kertaa historiassa nuorten aikuisten (eli milleniaalien) taloudellinen tilanne huonompi kuin eläkeläisillä. Samana keväänä myös Helsingin Sanomissa oli avattuna kuinka meidän sukupolvi tulee tienaamaan vähemmän kuin vanhempansa.
Näiden epävakaiden työmarkkinoiden ja talouden odotuksien kanssa on oma mieli pyrkinyt keksimään tapoja, miten itse pysyä pinnalla.
Samaan aikaan on noussut trendiksi oman tekemisensä optimointi. Omaa tekemistä ja aikaa on jo pitkään pyritty muovaamaan siihen suuntaan, että turhuuteen ei mene aikaa. Miten suoriutua työpäivästä tehokkaimmin? Mitä ja miten syödä, jotta olisi tehokkaampi? Joogahousut jalassa työpäiviä venyttäen ja omaa harkintaa käyttäen myös vapaa-aikaa tukkoon uraa edistäviä aktiviteettia. BuzzFeedin Peterson kertoi kuinka jossain kohtaa hyvästä tuli huono ja huonosta hyvää. Tällä hän tarkoittaa sitä, että joutenolo ja vapaa ajan viettäminen alkoivat tuntumaan pahalta, kun taas työpäivän venyttäminen ja itsesään kaiken mehun puristaminen hyvältä. Läppärin ääressä istutaan pakosta ja pidempään ja pidempään, vaikka mitään tuottavaa ei ole syntynyt enää hetkeen, mutta kun sen sentään tuntuu oikealta.
Tuntuu väärältä antaa itselle aikaa palautua tässä megatehokkaassa ja kilpailevassa työympäristössä.
Itse yritän myös nipistää itselleni vapaa-ajasta lisää työaikaa, jotta saisin tehtyä enemmän asioita. Ensimmäiset sähköpostit lähtevät aamu seitsemältä ja jos osaa rytmittää työtehtäviä oikein, niin kykenee illalla vielä tekemään toisia työjuttuja. Olen viimeksi viettänyt täysin työltä/uralta vapaan viikonlopun joskus lokakuussa, ehkä. Koska koko ajan pitää kehittää ja olla pari askelta edempänä kuin muut, jotta onnistuu välttelemään totaalista epäonnistumista, joka tuntuu niin luonnolliselta vaihtoehdolta.
Tänä päivänä lähes jokaisen työ on niin yksilöityä ja epämääräistä, että siitä on hankala saada otetta. Sitä saattaa istua koneen ääressä aamusta iltaa ja tehdä vimmatusti asioita, mutta silti päivän jälkeen on tyhjä olo ja pohtii vain tulikohan tänään tehtyä mitään. Sähköposteja, suunnittelua, raportointeja, raapusteluja - paljon näpyttelyä, mutta mitä sitä oikeesti tuli sitten tehtyä?
Jotta tekemisestä olisi jotenkin kartalla, läimitään kaikki mahdollinen To do -listoihin.
Kaikki asiat, mitä pitää tehdä kirjataan tehtävälistaan. Omalle listalleni päätyy luetteloa kenelle kaikille pitäisi vastata sähköpostilla, selvitettäviä asioita sähköposteihin vastaamista varte, soittoja, tehtäviä, kirjanpidon hoitamisia sekä henkilökohtaiseen elämään liittyviä selvitettäviä asioita. Tehtävälista tuntuu täyttyvän nopeammin kuin mitä kerkeää edeltä askareita suorittaa. Kun on saanut yhden asian hoidettu listalle on ilmestynyt siinä ajassa 2-4 uutta. Tuijotan tuota listaa tuimana ja toivon olevani maailman paras strategi, jotta ymmärrän tehdä listalla olevat asiat oikeassa järjestyksessä. Mikä on taktisesti ja strategisesti paras järjestys?
Henkilökohtaiset asiat jäävät monesti listalla täysin paitsioon, koska työt tulee hoitaa ensin. Tietysti. Ne asiat roikkuvat ja odottavat sitä päivää, kun on strategisesti ja taktisesti sopivaa olla tekemättä töitä. Eikä sellaista päivää tule. Itselläni on tuolla tehtävälistalla synkimpänä esimerkkinä kohta vuoden roikkunut pitkittyneen yskän hoitaminen. Hakeuduin ensimmäisen kerran lääkäriin pitkittyneen yskän takia 18.3.2018 eli kohta on vuosipäivä. Olen aina välillä, kun olen töiltäni kerennyt, saanut aikaiseksi varata ajan lääkärille ja käynyt ihmettelemässä kummaa yskää, joka välillä puuskana salpaa hengitykseni. Astmaa, mykoplasmoja ja hinkuyskääkin on veikkailtu, mutta mikään ei ole osoittautunut oikeaksi diagnoosiksi. Tuo yskä voisi olla synkkä työelämän symboli: se on, eikä siihen saa selvyyttä ja välillä se salpaa hetkeksi hengen.
Palataan siihen mielikuvaan milleniaalista. Kauramaitoa käyttävä, terapeutilla käyvä laiskimus. Ympärilläni ikätoverini vuoronperään kertovat, kuinka he ovat käyneet puhumassa ammattilaiselle. Ja minä en halua olla osa heitä. Ihmisiä, joilla on kaikki hyvin, mutta silti byyhyy itkettää. Minä en halua tunnustaa omien voimieni ehtymistä, sillä itsepähän olen urani valinnut. En halua kenenkään säälivän minua. Minä en halua olla edellisiä sukupolvia sairaampi. Haluan tehdä ja pärjätä! Itse. En halua, että kukaan epäilee minua. Enkä missään nimessä halua olla mitenkään vahvistamassa tuota stereotyyppistä kuvaa kermaperseisestä milleniaalista.
Ja tästä(kin) syystä tuo mielikuva milleniaaleista on niin kovin vaarallinen.
Jos yhteiskunnassa vaan hihitellään sille, miten milleniaalit käyttää hassuja second hand vaatteita ja ovat niin hölmön avuttomia, suljetaan silmät siltä, että se on sukupolvi, joka on kasvanut hyvin erilaiseen työelämään kuin aiemmat sukupolvet. Jos me suljetaan silmät siltä, niin me emme lähde keksimään ratkaisuja. Jos me emme lähde keksimään ratkaisuja, meillä on kokonainen sukupolvi, jonka rintakehää kiristää jatkuva burnoutin mahdollisuus. Ja jos meillä on kokonainen sukupolvi loppuun palaneena, niin meillä on aika paska yhteiskunta luvassa.
Minulla ei ole vastausta.
Minulla on halu nostaa tämä asia esille. Ei vain voivotellakseni vaan avatakseni syitä. Minä olen osa sitä isoa joukkoa työelämässä olevia aikuisia, jotka kamppailevat oman jaksamisensa kanssa hiljaa itsekseen, koska pelko oman "heikkoutensa" paljastamisesta tuo mieleen vain mahdollisuuden tippua työelämästä. Ja minähän en saatana tipu!
