Tässä ajassa on tyypillistä hakeutua samanmielisten seuraan, ikään kuin joukkueisiin. Oli kyse sitten poliittisesta kannasta, elämäntilanteesta, ruokavaliosta, arvostuksen kohteista tai mikä ikinä ihmistä kiinnostaa. Tämä ilmiö lietsoo tarpeetonta vastakkainajattelua. On meitä ja heitä, ja he jotka ovat heitä ovat meidän kanssa eri mieltä, ja näin ollen meitä vastaan. Siis kaikessa! Katsomme enemmän sitä, että kuka sanoo, kuin sitä, että mitä sanoo. Onko äänessä oleva tyyppi meikäläisiä? Tunnustaako hän muuten joukkueen väriä?
Minä olen omasta valinnastani lapseton, mutta en siksi, että en pitäisi lapsista. (Minä olen myös omasta valinnastani sinkku, mutta en siksi, ettenkö pitäisi ihmisistä.) Kunnioita suuresti niitä ihmisiä, jotka ottavat hoitaakseen sen mielettömän tehtävän, minkä uuden ihmisen maailmaan kasvattaminen vaatii.
Koin tarvetta kirjoittaa tämän blogitekstin, sillä tuossa ekassa kappaleessa esitetty vastakkainasettelun ilmiö saa meidät olettamaan ynseyttä olevan sielläkin, missä sitä ei ole. Sekä siksi, että some mahdollistaa niin helpon toisten ihmisten naljailu, että ihan ajattelevatkin ihmiset sortuvat toteuttamaan tätä ilkeän kielen trendiä.
Missä vaiheessa on tullut hyväksyttäväksi harmistua lapsen läsnäolosta? Valuiko tämä nokkela empatianpuute meille Housesta, Sherlockista ja Sheldon Cooperista? Nyt onkin sosiaalisesti hyväksyttävää kommentoida ihmisiä ikävästi, se on muka osoitus älykkyydestä. Älykkyys on läsnä, kun minun mieleni häiriintyy elonsa alussa olevien ihmisten läsnäolosta. Nokkelaa. Hihihi.
EI OLE!
Itseäni nolottaa ihmiset, jotka menevät sekaisin lapsen tuottamasta äänestä ja liikkeestä. He pilaavat meidän lapsettomien maineen. Minä olen se lapseton ihminen, joka istuu sporassa ja ravintolassa, jonottaa kassalle, ja tulee kadulla vastaan, se yksinään liikkuva aikuinen. Sinä lapsesi kanssa liikenteessä oleva ihminen, minä olen sinun puolellasi!
Ymmärrän, että lapsi saattaa ahdistua sporassa. Jokin outo suljettu tila, jonne pakkautuu ventovieraita ihmisiä, ja sitten pitää olla paikallaan, jotta voidaan siirtyä paikasta toiseen. Tai jos on saanut kaikki ne raajat, niin miksi niitä ei voisi muka käyttää. Ääntä tulee lapsista, mutta niin tulee meistä kaikista (pikkujoulukausi tuo korostetusti esille sen, kuinka paljon aikuisista lähteekään ääntä).
Me ollaan ihan liikaa poteroissamme saman lokeron ihmisten kanssa. Elämä on meitä kaikkia!
Tämä yleistynyt wannabe-doctorhouseilu voisi kuvitella aiheuttavan jonkin sortin stressiä. Täysin tarpeetonta ja ylimääräistä ahdistusta siitä, että ihan vain arkea toimittaakseen on lapsen kanssa mentävä paikkoihin, missä voi olla ynseitä aikuisia. Hemmetti. Minä hiljaa mielessäni heitä kanssasi yläfemmat, sinä lapsesi kanssa liikkuva. Oot aikas badass! ❤️🔥 Saatan ymmärtää pitää ovea auki tai käyttää liukuportaita jättäen näin hissin sitä enemmän tarvitseville. Se ei ole iso vaiva. Me ollaan täällä kaikki.
Minä en tarvitse lasta tajutakseni, että vanhempi on myös aikuinen, että lapsikin on ihminen.
Tämän blogini ajatuksen voisi kääntää koskemaan myös esim. vanhuksia ...tai oikeestaan kaikkia ketkä eivät ole dynaamisia ja seksikkäitä 26–34-vuotiaita, joille tämä maailma on tehty. Ihme pelleilyksi on mennyt! Vähemmän poteroita ja enemmän elämää juuri niin värikkäänä kuin se onkin.