• Jenni Janakka

Meikkaamisen ristiriitainen rakastaminen (ARGH!)

Meikkaaminen on niin ihanaa, mutta silti onhan se ihan perseestä. Eniten perseestä on kuitenkin se ihme ristiriitainen suhtautuminen koko asiaan, mikä mölyää pääni sisällä harvase päivä:


Hemmetti, minä en ole mikään persoonattomiin kauneusihanteisiin änkeytyvä kapitalismin alistama uhri! Toisaalta, minä meikkaan just niin paljon kuin minua huvittaa, eikä se ole kenenkään muun asia! Mutta mitä minä tulen siinä samalla viestineeksi?


Että kaikkien kotoa ihmisten ilmoille saapuvien naisten tulee piilottaa naamaansa maalilla? Että tietty määrä ehostusta vain viestii siitä, että olet itsestäsi huolehtiva, elämässä kiinni oleva, tavallinen kunnon ihminen, niinkö? Että jos jätän tyystin meikkaamatta ja menen palaveriin, niin ihmiset heti ajattelee, että minä olen kriisissä tai hankala ihminen. Muijat joilla on sanottavaa, ei meikkaa, mut nehän on myös hankalia, tai siis niitä saatetaan karsastaa kummajaisina, lokeroidaan heti johonkin radikaaliin, ja siitä syystä niitä ei välttämättä kuunnella samalla korvalla, kun niitä jotka näyttävät enemmän tunnustavan yhteiskunnassa totuttuja ulkoisia ominaisuuksia tai siis jotta saan radikaaleja ajatuksiani kuulolle, kannattaisiko minun vaan meikata, jotta ulkoinen hurja meikitön habitukseni ei häiritse itse sanomaani keskittymistä, tai siis rikotaan nyt niitä normeja, ei minun tarvitse meikata sen takia, että toisten ihmisten korvat toimisivat, vaikka siis onhan se hyvä ottaa toiset ihmiset huomioon, koska täällä kuitenkin ollaan toisten ihmisten kanssa, ja mitä pahaa siinä on jos haluaan huomioida toisia ihmisiä, ja itseäni vartenhan mä meikkaan, koska mikään ei ole niin ihanaa, kuin se, että väsyneet silmät saa näppärästi pirteämmän näköisiksi hipaisulla ripsiväriä, mutta siis minkä takia mun silmien pitää näyttää pirteiltä, jos mä kuitenkin hoidan ne mulle kuuluvat tehtävät. Helvetti! Tulenko minä nyt tuolla "omaksi iloksi pirteämmät silmät" ajatuksella vain ylläpitäneeksi sellaista maailmaa, missä naisten pitää hymyillä, jotta ei vaikuttaisi töykeiltä, ja meikata, jotta sopii tulla ihmisten ilmoille. Mutta toisaalta talvella iho on niin surkeana, kun ei ole mitään valoa ja on vaan kylmää ja kuivaa ja ikävää, ja siis helppohan sitä on kesällä olla vähällä meikillä, mutta kyllä nyt talvella on vaan etu kun voi naamaa vähän ehostaa!


Ja sitten jos minä tästä avaan suuni niin saan vastaukseksi:

A) Älä sit meikkaa, jos se on noin kauheeta, tai

B) Helppohan sun on sanoa kun olet luontaisesti kaunis.


Eikä se yksilön kasvojen luontainen esteettinen onnistuminen ole tässä se pointti! Se pointti on, että kulttuurissamme on totuttu näkemään nainen meikit naamalla ja miehet ilman meikkiä. Miks miehet ei sais muka meikata? Kaikki meikkaamaan! Eiku ei kukaan! Eiku hitto! Ja mä haluan lukea meikkivinkkejä, kun siis onhan ne nyt ihania, ja miten se iho saadaankaan hohtamaan ja silmät korostettua lautasen kokoisiksi, mut ARGH!


Miten paljon tuleekaan käytettyä aikaa tällaisen miettimiseen ja sitten vielä ne itse minuutit, jotka viettää peilin edessä naama töhrien. Jenni Pääskysaari oli hyvä, kun se on puhu tästä! Jos on TV-kasvo, niin sukupuoli määrittelee naisille about 30–45 minuuttia enemmän istumisaikaa maskissa. Ja silti korvaus maksetaan vain sen mukaan, mitä ollaan kameran edessä. Mikä naisissa on vikana kun, me ei päästetä niitä kameran eteen ilman, että ne on kunnolla pakkeloitu, mutta miehet kyllä hyväksytään sellaisina murjoina kuin he ovat, kunhan nyt ei otsa kiillä. MUTTA MINÄ RAKASTAN IRTORIPSIÄ! Onhan se ihan parasta, kun saa onnistuneen meikin kasvoille!


- -


VASTAUS: Minulla ei ole mitään vastausta tähän kriiseilyyn. Sori. Minulla ei ole mitään oivallusta tähän. Surullista on se, että valitsen minä meikata tai en, tuo yllä kuvattu meuhkaaminen jatkaa huminaansa minun pään sisällä. Me olemme nykyään niin hemmetin tiedostavia, että me osataan kriiseyttää tämäkin asia. Mutta toisaalta onhan se hyvä vähän kyseenalaistaa meikkaminenkin, eikö niin..?


SITTENKIN OIVALLUS: Jospa oppisin hiljentämään tuo kinasteluni mielessäni ihan vaan sillä, että keskittyisin miettimään, mitä minä voin tehdä niiden ihmisten hyväksi, ketkä ovat osa päivääni, enkä vain piehtaroisi omassa navassani. Vähän luottoa toisiin ihmisiin. Kyllä ne huomaa mitä minä teen ja sano, riippumatta ehostukseni määrästä.