Noin kaksi viikkoa sitten oli ensimmäinen Röyhkeyskoulu. (Kiitos ToinenPHD, Paula ja Marja hurmaavasta tilasta!) Tapahtuma sai osakseen välittömästi runsaasti huomiota ja kiinnostusta. Mielenkiintoista oli havaita, että niin monelle avautui välittömästi jo pelkästä nimestä tapahtuman agenda. Asia siis resonoin.
Idea Röyhkeyskoulusta syntyi erään palaverin yhteydessä, kun juttelimme kanssasisarien kanssa työelämästä. Keskustelussa toistui lauseet kuten "en mä sit kehdannut..." ja "olis siinä kai sit pitänyt..."
Hitto! Muistan hätkähtäneeni jossittelun määrää, johon siis itsekin osallistuin. Ymmärsin, että tarvitsemme lisää röyhkeyttä. Kuinka paljon osaamista jää käyttämättä, kun ei uskalleta tai tajuta tuoda sitä esille. Jäädään kiltisti, käsi nätisti pystyssä odottamaan omaa vuoroa, niin kuin koulussa tehtiin. Röyhkeyskoulun idea ei ole lietsoa kusipäiseen käyttäytymiseen vaan olla lääke kiltin tyttö syndroomaan.
Enemmän kuin itse ongelmat, minua kiinnostaa löytää ratkaisuja. On siis luonnollista (ja ehkä hieman runollista), että keväällä Howtomon naisverkostolle pitämästäni luennosta "Naisen häpeä -ja vitut siitä" ollaan tultu puolen vuoden pureskelun tuloksena Röyhkeyskouluun.
Haluan pohtia ja löytää tapoja, miten me naiset omalla toiminnallamme ja valinnoillamme voimme vaikuttaa asemamme työelämässä, urakehitykseemme sekä juurtuneisiin stereotypioihin. Muutos tapahtuu toimimalla toisin. Haluan Röyhkeyskoulullani ravistella, kannustaa ja inspiroida kanssasisaria.
Tämän vuoden puolella on luvassa vielä kaksi Röyhkeyskoulua, joihin on mahdollista ilmoittautua mukaan. Tampereella ja Helsingissä.
Kävin Helsingin Taidehallissa katsomassa Julian Rosefeldtin Manifesto-teoksen, jossa rakastuin uudelleen Cate Blanchettiin. Hän on erinomainen! Taidekokemus inspiroi minua kirjoittamaan oman manifestini.
MANIFESTINI
Minä kirjoitan ja minä puhun, koska haluan jakaa niitä tuntoja ja havaintoja, mitä itse olen tehnyt naisen minäkuvasta ja seksuaalisuudesta. Jaan niitä, jotta tallaisin polkua toisille tasaisemmaksi. Jotta jokainen risu ei tarttuisi lahkeeseen ja häiritsisi etenemistä. Minä kiitän ja ylistän niitä vahvoja ja heikkoja naisia, jotka ennen minua ovat näiden asioiden puolesta puhuneet ja toimineet.
Olemme naisina tulleet pitkän matkan omaisuudesta itsenäisyyteen, mutta historian taakka on raskas ja se pitää edelleen otteessaan. Meidän naisten äänet on hiljennetty, meidän kehomme on verhoiltu, liikkeitä tarkkailtu ja häpeään opetettu. Nyt on historian aika jäädä historiaan. On tullut aika uuden aikakauden.
Ajan jolloin nainen on tasa-arvoinen toimija miehen kanssa, niin lain edessä kuin myös arjessa. Askel asekleelta, yksi teko kerrallaan meidän on rakennettava kulttuuria siihen suuntaan, että tasa-arvo toteutuu ja tuntuu. Tehdä näkyväksi ja todeksi se, mitä juhlapuheissa kauniisti lausutaan.
Meidän kehomme on meidän. Meidän ajatuksemme, mielemme ja tahtomme on meidän. Me emme ole arvokkaampia, emmekä me ole arvottomampia. En halua puhua oikeuksien taistelemisen puolesta, sillä taistelu on aina väkivaltaa jotain toista kohtaan. En ole ottamassa keneltäkään mitään pois, olen vain tuomassa lisää väkeä juhliin. Haluan, että jokaisella meillä olisi voima olla äänessä, kun on asiaa ja ymmärrys olla hiljaa, kun kuunnella kannattaa. Jokaiselle mahdollisuus ja oikeus toteuttaa omaa potentiaaliaan.
**
Kirjoitettu 7.11.2017